Sitä on vaikea kuvailla, mutta se on sitä kirjoittamisen ennakoimatonta osuutta. Ehkä, jos kerron vertailukohtaa, asian ymmärtäminen onnistuu?
Teoksessa Itämerensuomalaisten mytologia kirjoittaa Anna-Leena Siikala sanojen voimasta, väestä. Varhaisen ajattelun mukaan sana ei ole vain kohdetta ilmaiseva merkki. Sanalla on todellinen yhteys tarkoittamaansa ilmiöön. Sana käsitetään "kohteen sieluksi". Niinpä sanoissa - ainakin joissakin sanoissa - on voimaa eli väkeä.
Tänään tuntui, että kirjoittamassani oli voimaa. Kaksi liuskaa. Se on aika paljon yhdelle päivälle. Nyt olen käyttänyt sen kaiken tältä päivältä. Mutta yö uudeks luopi, jälleen nostaa valohon. Toivottavasti.