Vingun usein kirjailijan arjesta, oikein vinkusielun tapaan. Mutta yhden tärkeän (ja myönteisen) kokemuksen työstäni olen oppinut. Joka vuoden vaihteessa tunnen itseni voittajaksi.
Syvä voittajan tunne siitä, että tästä vuodesta selvisin. Onko kyse sitten melkein pulaan joutuneen köyhälistöhumanistin helpotuksen suuruudesta - vai selkeämmin jo turvallisemmasta arjesta? Rahallisesti ero näiden välillä on olematon. Henkisesti tämä helpotuksen toistuminen viimeisen noin 20 vuoden aikana on luonut varmuutta. Kunpa olisin voinut nuorena tuntea tällaista tyyneyttä. Kuulen välillä jonkun kertovan, miten hän parikymppisenä tiesi kaiken maailmasta ja nautti varmuuden voimasta. Minulla sellaista ei parikymppisenä ollut, innostumisen kykyä kyllä, mutta sehän on helposti häiriytyvää ja haurasta. Kunpa olisin silloin tiennyt, että keski-iässä voi kokea tyyneyttä ja selkeyttä, joka kumpuaa selviytymisen ja kokemusten voimasta. Olkoon tämä alkanut vuosi suotuisa, päivät valoisia ja yöt hyväunisia meille kaikille! Olipa hieno yllätys saada tämä kakku tällaisena jouluna, kun en ole itse voinut mitään valmistella. Kirjailijavierailun kiitoksena toi satakuntalainen rouva tekemänsä marjaisan (ja erittäin makoisan) palan joulumieltä. Tuskin osasin sanoa kylliksi, miten hyvä mieli minulle tuli.
Kiitos, rouva K! Joulumieltä kaikille! Muistan kuulleeni Karvian Willistä Wiikosta jo pari vuotta sitten. Se on mahdollisuus keskellä pimentyvää syksyä tempaista ja tavata jonkin uuden parissa. Näin olen ainakin antanut itselleni kertoa. Jännä yhdistelmä erilaisia tapahtumia jokavuotinen willitys vaikuttaa olevan.
Tänä vuonna pääsin katsomaan yhdeltä kannalta järjestelyjä, kun kävin kertomassa tuotannostani ja kirjailijan työstä. Keskiviikkona lähdin matkaan, onneksi sain istua kyydissä ja mieheni ajoi. Kun iskias on juuri vaivannut enemmän kuin olisi hyväksikään, ajaminen ei ole vielä kovin hyvä ajatus. Lähdimme syksyisestä säästä, tulimme talviseen ja pohjoiseen keliin. Onneksi ihmiset ovat lämpimiä. Mies lähti tapaamaan tuttujaan ja retkeilemään Karvian metsiin, minä pujahdin kirjaston suojiin. Kuvan otti Katariina Leppänen. Kiitokset hänelle kuvamuistosta ja hienosta päivästä! Päivän teksti ei ehdi pitkä olemaan. Mutta päivässä saan sentään muutaman lauseen. Näin, kun päivän tekstin olisi riitettävä koko viikon tekstiksi, saan kyllä tehdä töitä oman motivaation pitämiseksi yllä. Onneksi on syksy, kaunis ja lumoava aika vuodesta. Ja onneksi tulee ideoita koko ajan: pyytämättä ja yllättäen.
Taas mietin tuota, että kumman työn ohella teen toista työtä... Kumpi silloin onkaan oma työ, kumpi se 'vieras'. Joka tapauksessa jaksoittaisuus on voimakasta. Kirjoitusaamun jälkeen kiiruhdin pitkän tauon jälkeen kirjastoon. Ja suoraan ajamaan kirjastoautoa. Kyllä tuntui kummalliselta tarttua jälleen isoon rattiin.
Syksy näkyy jo pysäkeillä. Ymmärsin, etten ehtinyt kirjoittaessa nauttia kesästä. Nyt voi käydä niin, että kahta työtä tehdessä myös syksy jää sivuosaan. Naapurini on maanviljelijä. Hän on ottanut lomaa palkkatöistä - kuten minä otin palkatonta vapaata - jotta voisi puida. Kuten minä kirjoittaakseni. Ja nyt sataa. Joka päivä. Jos hän pääsee puinnin alkuun, niin eikö vain sada ennen kuin on peräkärryllinen jyviä koossa. Ja joka päivä loma hänellä vähenee.
Minulla kirjoitusvapaa vähenee. On menossa viimeinen viikko. Sade ei ole haitannut, mutta ukkostaminen on pitänyt minut kyllä varuillaan. En halua kokea uudelleen sitä hetkeä kuin joskus kauan sitten, kun ukkosen vuoksi katosi kokonainen käsikirjoitus. Ja tietokone. Mutta sadonkorjuun painetta koen yhtä lailla kuin naapurini. Kirjoitustöiden aloittaminen ei jännitä minua juurikaan. Kun 1.1.2010 aloitin tämän romaanin, olo oli melko sees. Vaan tänään on paineita kuin höyrykeittimessä, kuin kuumassa saunassa tai levottoman maajussin sydämessä (peltojen vettyessä sateitten aikaan). Olenko päässyt siihen, mihin toivoin? Kuinka paljon vielä on hiottavaa? Mitähän kustannustoimittaja tästä sanoo? Ne tavalliset kysymykset siis. Viiden vuoden jälkeen pitäisi päättää, missä vaiheessa painaa viimeisen pisteen tähän työhön. Se on se vaikein kysymys. Varmaa on vain, että kolme kuukautta on lyhyt aika. Juuri silloin, kun haluaisin olla nopea, tulee pysähdyttäviä juttuja. Muuta kuin ukkonen. Tässä juuri tulostamieni liuskojen kostea kohtalo:
|
KUKAOlen kenties maailman ainoa kirjailija, joka on työssä kirjastoautossa. Voisiko enempää olla marginaalissa silloin? Höpsis, kun juttu on niin, että silloin on sekä ihmisten parissa että suoraan elämässä kiinni! arkisto
January 2015
ryhmittelyä
|